Water survival training, NAS Pensacola

The USMC only accepts previous survival trainings done in Germany, UK or Canada, so they sent me to NAS Pensacola (home base of the world famous display team Blue Angels) for ten days. I should do some water survival training in order to start flying the F/A-18s here. They didn't even put me into the class with refreshers, they put me in the class with freshmen, students who were about to start flying their first planes. It wasn't a bad idea at all to go through all the basic training in a different language. It was also very important to thoroughly know the flight gear I'll be flying with for the next three years.

As noted before, the USMC's and FINAF's Hornets are externally pretty similar. I am emphasizing the word externally. The ejection seats in the Finnish Hornets are modified to have a quick-release-fitting and the belts and straps are integrated to the seat. The USMC pilots use the harness. Apparently the Finnish system has been discovered to be better because the newer fighters’, like the F-35's, are equipped with a similar system.

Even though I already knew the majority of the training, it was a very good refresh training. Some of the classes went a little deeper than the in the Finnish Air Force trainings, but most of the stuff was pretty similar. One thing I noted was the instructors taught every class with such a passion. Even the very basic physiology classes felt very interesting. Nobody started their lectures with, "Well, I was ordered to give this class, so let's see what the PowerPoint slides have here..." Everybody was so excited about their classes and they taught them like the classes were the most important thing in the world. Even though it was very very far from it. I respect that.

After a couple of days of theory, we did a short hypoxia simulator flight. It was a good introduction to hypoxia but it could have been more thorough. Recognizing the problems with your oxygen system is absolutely crucial. According to the Navytimes.com website, the Navy and the Marine Corps have over 100 hypoxia incident every year due to the OBOGS systems. Especially when the aircraft are getting older, it is essential to know what kind of symptoms you will encounter when you are hypoxic. This allows you to execute the needed emergency procedures and land the airplane safely before anything happens.

When you are hypoxic, your performance will deteriorate drastically. The pilot's useful time of consciousness may be no more than a few seconds, so he or she has to execute the emergency procedures very quickly after recognizing the symptoms. In the simulator you can safely train these under supervision.

During the last few years, it seems the Americans have started to pay more attention to other countries as well. The locals joke about how ”stupid and ignorant” they are regarding foreign countries. But you have to remember, that USA is only 3% smaller in area than the whole Europe, so they have a lot to deal with in their own country already.

For us Finns, there is a lot to improve in our social skills. Even though I'm already pretty familiar with the American culture, I still get surprised every now and then when a total strangers say something like "How's it going?" or "How are you?" on the street. We never do that in Finland. We hardly even make eye contact if we don’t know each other . I envy how natural it is for the Americans to start a little small talk, which can be very tricky for us Finns.

Our training in NAS Pensacola culminated in the "Helo Dunker". It is a simulated helicopter crash into water where you have to get safely escape the helicopter underwater. We executed the training twice during the day and once during the night, which was simulated by dark goggles. It was a very good reminder how important it is to be familiar with the emergency exits and actually know how to operate the exit handles. They are quite hard to find only by hand, especially if it’s the real deal. These checks should always be done beforehand, not when the emergency is in process. One of the Helo Dunker phases can be watched here.

Training in progress.

Vesipelastautumiskoulutus, NAS Pensacola

Koska USA:n merijalkaväki pystyy hyväksilukemaan ulkomaalaisista koulutuksista ainoastaan Saksassa, Isossa-Britanniassa tai Kanadassa annetut koulutukset, lähetettiin minut maailman kuuluisimman taitolentoryhmän, Blue Angelsien kotitukikohtaan NAS Pensacolaan puolitoista viikkoa kestävään vesipelastautumiskoulutukseen. En edes liittynyt osaksi kertaajakoulutusta, vaan minut istutettiin aloittavien lento-oppilaiden kanssa samoille tunneille. Oli hyvä saada vähän perinpohjaisempi infopaketti ihan käytännössä varusteista, joillaisilla tulen lentämään seuraavan kolmen vuoden ajan.

Kuten jo todettu, vaikka USA:n ja Suomen Hornetit ovat ulkoisesti lähes samanlaisia, on niissä kuitenkin paljon eroja. Suomalaisissa F/A-18 Horneteissa ovat vyöt poikkeuksellisesti integroitu penkkiin ja amerikkalaisissa koneissa käytetään valjaita (harness) jotka kytketään penkissä oleviin klipseihin. Ilmeisesti meidän vyöjärjestelmämme on todettu ainakin joiltain osilta paremmaksi, koska uudemman sukupolven hävittäjässä, F-35:ssä on kuulemma siirrytty samanlaiseen järjestelmään kuin meidän Horneteissamme.

Vaikka suurimman osan koulutuksessa käsiteltävistä asioista tiesin jo entuudestaan, oli se erittäin hyvä kertauspaketti. Koulutuksessa lähdettiin liikkeelle aivan perusasioista, kuten lentämiseen liittyvistä fysiologisista ilmiöistä. Osassa asioista mentiin vähän syvemmälle kuin suomalaisessa koulutuksessa ja olin erittäin tyytyväinen kyseiseen teoriapakettiin.

Parin teoriakoulutuspäivän jälkeen pääsimme kokeilemaan vajaahappilentämistä. Kyseinen simulaattorilento on paljon kevyempi sisällöltään kuin Suomessa annettava vajaahappikoulutus. Happiongelmien tunnistaminen on erittäin merkittävä turvallisuustekijä. Varsinkin lentokaluston ja sen eri järjestelmien vanhetessa, on happijärjestelmän ongelmat yleistyneet maailmanlaajuisesti. Navytimes.com nettisivusto kertoo, että Navylla ja Marine Corpsilla on vuosittain yli 100 vaaratilannetta happijärjestelmiin liittyen.

Simulaattorilennolla jo muutamassa minuutissa saadaan kuuppa suoraan sanoen niin sekaisin, että toimintakyky on täysin olematon. Koulutuksen ideana ei olekaan harjoitella toimintaa vähäisen hapen alla, vaan tunnistaa happijärjestelmän ongelmat sekä niistä johtuvat omat fysiologiset oireet. Kun ohjaaja oppii tunnistamaan hapenpuuttetilanteen, pystyy hän tekemään siihen liittyvät hätätoimenpiteet tarpeeksi ajoissa. Näiden toimenpiteiden avulla kone voidaan turvallisesti lentää takaisin tukikohtaan ja saattaa lentäjä sekä kone jatkotutkimuksiin.

Viime vuosina olen huomannut, että amerikkalaiset ovat alkaneet kiinnostua muidenkin maiden asioista, eikä vain USA:n sisäisistä asioista. Paikalliset laskevat usein leikkiä siitä kuinka tietämättömiä he ovat muiden maiden asioista. Toisaalta pitää muistaa, että USA on pinta-alaltaan vain 3% pienempi kuin koko Eurooppa, eli paljon jo riittää tapahtumaa täällä heidän kotimaassaankin.

Meillä suomalaisilla olisi paljon opittavaa paikallisten avoimesta kulttuurista. Vaikka tunnenkin USA:n kulttuuria jo jonkin verran, aina aika ajoin minut yllättää kuinka joku ventovieras saattaa kysyä ystävällisesti kadulla että "Mitä kuuluu?" tai "Miten menee?" Se on erinomainen tapa aloittaa pieni small-talk, joka meille suomalaisille on aika ajoin niin kovin hankalaa. Toisekseen ihailen paikallisten intohimoa käydä asioihin käsiksi. Ei siis konkreettisesti tai fyysisesti, vaan se miten erilaiset projektit ja työt aloitetaan. Pelastautumiskoulutuksen kaikkein tylsimmätkin oppitunnit olivat erittäin mukaansatempaavia ja tuntien pitäjät olivat erittäin paneutuneita ja innoissaan pitämästään aiheesta. Kukaan ei täällä aloittanut tuntia: "No, mut nyt käskettiin pitämään tää tunti. Tuli vähän puskista, enkä oo hirveesti kerennyt valmistautumaan. Katotaan mitä tästä tulee..." Jokainen oppitunnin pitäjä piti tuntinsa niin kuin se olisi juuri se kaikkein tärkein ja mielenkiintoisin asia.

Koulutuksen huipennus oli simuloitu helikopterin putoaminen veteen, josta meidän koulutettavien piti päästä turvallisesti ulos, niin päivällä kuin yöaikaankin. Yötoiminta kuvattiin pimennyslaseilla, mikä aiheutti sen, että pelastusovet piti avata käsikopelolla. Tämä oli hyvä muistutus siitä, miten tärkeää on tutustua hätäuloskäyntien sijaintiin sekä erilaisiin ovien avausmekanismeihin jo etukäteen. Kyseisen "Helo Dunkerin" yhden vaiheen voi katsoa tästä.

Oma koulutus meneillään.

The first day of work at VMFAT-101

The first day at work: Eventually the triple alarm clock assurance wasn't needed as the excitement took care of the waking up before half past five. I dressed up according to the guideline to my parade uniform M51, put my face and hair in order and left for Marine Corps Air Station Miramar.

I was supposed to meet my point of contact in front of the squadron at 0730. This time, I cannot talk about military precision, because I arrived as early as 0705. The morning traffic wasn't as bad as I had anticipated, so commuting took only about half an hour. Fortunately, the other fellow pilots arrived also early, so I didn't have to wait outside too long.

The arrival of a foreign instructor to the VMFAT-101 isn't an everyday thing. Maybe it was because I'm a Finn, but the sign-in process wasn't smooth. Of course a big thing was I didn't have my local social security number yet, which is needed for pretty much everywhere here. I know I'm not the first exchange pilot here, because two Brits just headed back home little earlier this year. I guess it's a little  easier for them to have this kind of tour, because of the same language and due to the fact that they are a NATO country like USA.

At nine o'clock I had a meeting with the Commanding Officer. Our CO, Colonel Burton wanted to highlight the three cornerstones of the VMFAT-101:

Professional.

Courteous.

Deadly.

I think these three words are the very essence of the entire Marine Corps. Their motto "Semper Fidelis" or better known as the abbreviated version "Semper fi", "always faithful", sums it up really well. Being a Marine is not just a job; it is a way of life. Semper Fi's deepest essence is to understand the fact that you own your life to the Marine Corps and they will take care of their own.

After the meeting, I went to change my parade uniform to my more comfy green flight suit, which quite blatantly differs from the beige flight suits of the locals. The next scene could have been even from a movie: Colonel Burton came to talk to me just right when I pulled my flightsuit's zipper closed. When he entered the room, he called: "Yo, Stallion!" and threw me the squadron badges. Fortunately my reactions were good enough and I grabbed the throw quite nicely. I responded "Thank you, Sir", as he winked and left the room without saying a word. Afterwards I realized that it was a pretty damn good thing that I caught the throw there. The badges and emblems are almost sacred things to the pilots, they are only to be given to distinguished persons who deserve them. It would have been a pretty bad start to drop one of the most valuable things in the squadron to the floor. Now I stand very proud with my VMFAT-101 badge on my chest.

Apparently the green Finnish flightsuit caused interest in the local pilots. Most of the came immediately to shake my hand and said they looked forward to flying with me. I felt very very welcome right from the start.

There's always a story behind the pilots' callsigns. They may be given because of someone's personality, looks, weird habits or even just purely on the basis of the making something really stupid. Usually airborne. My callsign "Stallion" is considered to be quite a cool nickname, though its background isn't exactly glorious. I'm very eager to hear the stories behind locals' callsigns like Crow, Postal, Stork and Bildo, all of which are certainly associated with fantastic stories.

Before the start of the flight phase, I have to do a lot of studying. It is extremely important to know everything thoroughly because, in the future as an instructor, I can then demand students to do know them and keep the requirement level high. If the students are given the permission to go easy, they might think that they don't have to work hard. Lowering the requirement level will eventually produce pilots who won't meet the operational requirements. That isn't desired.

The local aircraft are different upgrade level than the Finnish Air Force Hornets. That's why I'll have to start from the basics and open the manuals to see what these lower lot babies have eaten. I'll also fly the older F/A-18B model here and what I've heard, it differs from the Finnish F/A-18C/D quite a bit. I hope I'll be starting the simulator flights shortly. Then, I'll move on to the real flight phase including IUT (Instructor Under Training) syllabus, which assures that I am capable to operate as an F/A-18 flight instructor in the squadron.

According to the current plans, I'll be assigned to the A/G (Air-to-Ground) shop, which is responsible for air-to-ground training planning. It is an excellent option for me because one of the biggest things for the three-year exchange program is the integration and development of the FINAF's air-to-ground tactics. Therefore, I get to be exactly where the action is right from the beginning. Finnish Air Force's special expertise, so far, has been air-to-air warfare. I guess the USMC might have interests in using me also in air-to-air missions because that's what I've been doing the last 8 years of Hornet flying.

After being an air combat instructor for the last couple years, I'm back on the student's bench. Someone might think it's not very motivating to be at the lower end of the ladder again, but not me. To be honest, I'm extremely motivated and excited about the upcoming time at work. Rock on!

Ensimmäinen työpäivä VMFAT-101:ssä

Edessä ensimmäinen työpäivä. Kolminkertaiseen herätyskellovarmistukseen ei tänä aamuna tarvinnut turvautua, kun pieni asiaan kuuluva jännitys piti huolen heräämisestä jo sopivasti ennen puoli kuutta. Puin M51 paraatipuvun ohjeiden mukaisesti päälleni, laitoin naaman ja tukan kuntoon ja lähdin siirtymään kohti MCAS Miramarin tukikohtaa.

Olin sopinut tapaavani yhteyshenkilöni laivuerakennuksen edessä 0730. Tällä kertaa ei kuitenkaan voida puhua osaltani sotilaallisesta tarkkuudesta, koska saavuin paikalle jo 0705. Paljon varoitellut aamuruuhkat eivät olleet nimittäin vielä kerenneet alkaa ja matka taittuikin noin puoleen tuntiin. Onneksi paikalle saapui jo muitakin lentoupseereita joiden mukana pääsin sisään laivuerakennukseen.

Ulkomaisen opettajan saapuminen VMFAT-101:een ei ole ilmeisesti ihan jokapäiväinen juttu. Oliko syynä sitten nimenomaan suomalaisen vaihtopettajan saapuminen ensimmäistä kertaa tai jokin muu, mutta sisäänkirjautumisprosessi oli hiukan epäselvä minua vastaanotettaessa. Asiaa tietenkin vaikeutti se, ettei minulla ollut tässä vaiheessa vielä paikallista sosiaaliturvatunnusta, jonka tarvitsee lähes jokaiseen käyttölupa-anomukseen, lentovarusteiden sovittamiseen, kulkuoikeuksiin... Laivueella oli kuitenkin selkeät pelimerkit mitä asioita sisäänkirjautumisessa tulisi huomioida ja pienen alkukankeuden jälkeen saimme hommat liikkeelle. Uutta tämä ei kuitenkaan ollut, olihan laivueesta juuri lähtenyt kaksi brittiopettajaa takaisin kotimaahansa.

Kello yhdeksältä minulle oli varattu tapaaminen laivueen komentajan kanssa. Eversti Burton halusi painottaa minulle tervetulopuheessaan kolmea merijalkaväkeä kuvaavaa sanaa:

Professional, ammattitaitoinen.
Courteous, kohtelias.
Deadly, tappava.

Mielestäni nämä kolme sanaa kiteyttävät erittäin hyvin koko merijalkaväen olemuksen. Heidän tunnuslauseensa "Semper Fidelis" tai paremmin tunnettuna sen lyhennetty versio "Semper Fi", "aina uskollinen", kiteyttää asian yhtälailla. Merijalkaväki ei ole vain puolustushaara, se on elämäntapa. "Semper Fi" syvin olemus on ymmärtääkseni se, että omistaessasi elämäsi Marine Corpsille, pitää se myös huolta omistaan.

Tapaamisen jälkeen vaihdoin paraatipukuni tuttuun, melko räikeästi muiden hiekanvärisistä haalareista erottuvaan vihreään lentohaalariini. Seuraava kohtaus olisi voinut olla vaikka jostakin elokuvasta: Eversti Burton päätti tulla vielä juttusilleni juuri kun vedin haalarini vetoketjun kiinni. Hän huusi juuri ovelle tullessaan: "Yo, Stallion" ja heitti laivueen tunnukset minulle. Onneksi refleksini toimivat hyvin ja nappasin vähän ohimenevän heiton näppärästi kiinni. Kiitin herra everstiä, hän iski silmää ja poistui sanaakaan sanomatta takaisin työn ääreen. Jälkeenpäin mietittynä oli aika hemmetin hyvä juttu, että sain kopin kyseisessä tilanteessa. Laivuetunnus on lentäjille lähes pyhä asia, niitä ei yleensä vaihdeta tai anneta kuin erittäin arvostetuille tai ne omalla työllään ansainneille henkilöille. Olisi ollut aika huono alku pyyhkiä lattiaa heti yksillä laivueen arvokkaimmista asioista. Nyt rinnassani komeilee VMFAT-101 Sharpshootersien tunnus.

Suomalainen Hornet-ohjaaja eri värisessä haalarissaan aiheutti selvästi kiinnostusta paikallisessa ohjaajaväestössä. Suurin osa tuli paiskaamaan kättä kanssani ja kertoi odottavansa innolla lentämistä kanssani. Tunsin itseni erittäin tervetulleeksi heti alusta alkaen.

Lentäjien callsignien takana on aina jokin tarina. Ne saatetaan antaa ihmisten toimintatapojen, ominaisuuksien, luonteenpiirteen tai ihan puhtaasti vaikka tekemisten tai kömmähdysten perusteella. Oma callsignini "Stallion" on monien mielestä ollut erittäin vaikuttava kutsumanimi, tarkempaa taustaa callsignilleni en ole vielä työyhteisössä valottanut. Paikallisissa on mm. Crow, Postal, Stork ja Bildo, joihin kaikkiin liittyy varmasti upeita tarinoita, joiden kuulemista odotan innolla.

Ennen lentovaiheen alkamista tulen suorittamaan paljon kertauskokeita F/A-18 Hornetin osalta. On äärimmäisen tärkeää opiskella kaikki juurta jaksaen, koska jatkossa opettajana voin myös vaatia oppilailta kyseisiä asioita ja pitää tavoitetason korkeana. Jos oppilaille annetaan siimaa, saattaa heidänkin silmissään vaadittu vaatimustasoa laskea ja näin tulokset huonontua.

Aluksi tulen lukemaan Hornetin ohjekirjoja, koska paikalliset koneet ovat eri päivitystasolla kuin Suomen Ilmavoimien Hornetit, pääosin siis vähän vanhemmalla päivitystasolla. Tulen lentämään myös F/A-18B -mallia, mikä poikkeaa Suomen F/A-18C/D koneista jonkin verran. Kun kertauskoulutus on suoritettu, lennetään simulaattorilentopaketti. Sen jälkeen siirrytään oikeaan lentovaiheeseen, joka pitää sisällään vielä IUT (Instructor Under Training) lentokoulutusohjelman, paketin jolla varmistutaan minun olevan kykeneväinen toimimaan F/A-18 opettajana osana laivueen lentopalvelusta.

Tämän hetken suunnitelmien mukaan minut sijoitetaan A/G (Air to Ground, ilmasta-maahan) työryhmään, joka vastaa ilmasta-maahan koulutuksen läpiviennistä. Se on omalta osaltani erinomainen päätös, koska yksi suurimmista asioista mitä kolmen vuoden opettajavaihdolta haetaan, on Hornetin ilmasta-maahan aseiden tuomien uusien suorituskykyjen integrointi ja kehittäminen. Näin ollen pääsisin olemaan asian ytimessä heti alusta alkaen. Suomen Ilmavoimien erityisosaaminen on tähän saakka ollut ehdottomasti ilmasta-ilmaan sodankäynnissä. Vaikka minut sijoitettaisiinkin ilmasta-maahan työryhmään, en varmasti tule toimimaan pelkästään kyseisen kokonaisuuden parissa. Varmasti USMC:llä on intressejä laittaa minut yhtälailla aika ajoin osaksi ilmasta-ilmaan tehtäviä, joita olen pääsääntöisesti 8-vuotisen Hornet-lentäjän urani harjoitellut.

Vaikka muutaman vuoden ilmataistelulennonopettajan työn jälkeen olen takaisin oppilaan penkillä, olen erittäin motivoitunut ja innoissani tulevista viikosta ja työtehtävistäni. Rock on!

Exchange tour FINAF - USMC

This blog deals with a Finnish Air Force flight officer's three-year commandment to MCAS Miramar, USA. During that period, I will work as an instructor pilot as part of the 3rd Marine Air Wing, VMFAT-101, Fighter Attack Training Wing. Thoughts and opinions in the blog are entirely personal, and therefore may not always correspond to the Finnish Air Force's opinion.

I'm part of an exchange program between the Finnish Air Force and the United States Marine Corps. The purpose of these exchanges is to learn from the other nationalities' procedures, share information and thereby improve own national defence forces. This kind of exchange tour is the first of its kind in the Finnish Air Force.

I was informed of my selection in December 2016. It was undoubtedly a great surprise because there were so many applicants. It is a great honor to be the first Finnish F-18 flight instructor abroad. Earlier, the Finnish Air Force had two Hawk pilots working as flight instructors in Canada from 2002-2005 and 2010-2012.

The preparatory phase required a lot of effort from many parties because this kind of flight instructor exchange has not been done before. The Finnish Air Force has a lot of permanent or regularly recurring jobs abroad.  Creating something new from scratch is always a challenge, but even more such, when the other player is the United States of America, a country which really believes in exact paperwork.

Culture shock when arriving in San Diego wasn't as big as predicted. Although the time difference to Finland is 10 hours, my sleeping rhythm turned quite painlessly. I immediately felt at home. The people were very welcoming and they seemed to appreciate the military personnel much more than the Finns. When I told the hotel receptionist I was going to be working in the Marine Corps for the next three years, I got a very appreciative response: "Thank you for what you do. Thank you for doing it for all of us."

USA's Stars and Stripes' appearance on the streets is more a rule than an exception. In Finland you don't see the national flag as much; it's only up on official flag days and some major events. Even though the continued use of the Finnish flag in not prohibited, people don't want to use it on a regular basis. Maybe we want to maintain its solemn status by using it only on special occasions. Personally I'd like to see the Finnish flag more often.

During the first two days in San Diego, I heard two very sad news stories. First, on Wednesday 27.7 two police officers were shot near Downtown San Diego. Second, on 28.7. a fatal crash of an F/A-18 crash happened. It was really sad events and a lot of prayers to the families who lost their loved ones. Apparently, there is lot more happening here in the big world than what I'm used to.

Tomorrow is my first work day in my new, temporary, home country. At least for me, an important guideline is to remain humble but not subservient.  Working as a representative of a small country's Air Force in the world's largest military power can certainly be confusing at first. In the last 70 years USA has been active in several missions around the world and Finland hasn't: at all. When I visited the base last spring, one of the local instructors said they are excited to have a Finnish Hornet pilot joining them. It might even be possible that I could have something to give them, not only the other way around.

My most important Hornet patches.

The leftmost patch is the Fighter Squadron 21's patch. The squadron was located in Pirkkala, but has now been shut down. It is the squadron where I got my F-18 training. The one in the middle is the official patch of the FINAF Hornet pilots. The right is the Fighter Squadron 31's patch, where I worked as an air combat instructor before my commandment.

Lennonopettajavaihto USMC:n kanssa

Tässä blogissa käsitellään Suomen Ilmavoimien lentoupseerin kolmen vuoden komennusta USA:han, MCAS Miramarin tukikohtaan. Tuon ajanjakson aikana tulen toimimaan lennonopettajana 3rd Marine Air Wingin osana, VMFAT-101:ssä, koulutuslentolaivueessa. Ajatukset blogissa ovat täysin henkilökohtaisia, eivätkä näin ollen välttämättä aina vastaa Suomen Ilmavoimien kantaa.

Olen mukana Suomen Ilmavoimien ja Yhdysvaltain merijalkaväen välisessä lennonopettajavaihto-ohjelmassa. Vaihto-ohjelmien tavoitteena on oppia uutta toisten kansallisuuksien toimintatavoista, jakaa tietoja ja näiden avulla kehittää omien asevoimien tehokasta toimintaa. Kyseisen kaltainen F-18 lennonopettajavaihto on ensimmäinen laatuaan Suomen Ilmavoimissa.

Sain tiedon valinnastani kyseiselle komennukselle viime vuoden joulukuussa. Valinta oli kieltämättä hienoinen yllätys, koska hakijoita oli paljon. On suuri kunnia olla ensimmäinen suomalainen F-18 lennonopettaja ulkomailla. Aiemmin Ilmavoimista on nimittäin ollut määräaikaisia vain Hawk-suihkuharjoitushävittäjien vaihtolennonopettajia Kanadassa vuosina 2002-2005 ja 2010-2012.

Valmisteluvaihe vaati paljon työtä monilta tahoilta, koska tämän kaltaista lennonopettajavaihtoa ei ole aiemmin tehty. Ilmavoimilla on paljon vakituisia tai säännöllisesti toistuvia työtehtäviä ulkomailla, muuta uuden luominen tyhjästä on aina haastavaa. Erityisesti kun kanssapelurina on melko vahvaan paperisotaan luottava USA.

Kulttuurishokki San Diegoon saapuessa ei ollut lopulta kovin suuri. Vaikka aikaeroa Suomeen on 10 tuntia, kääntyi unirytmi melko kivuttomasti paikalliseen aikaan. Se mikä näin sotilaana on merkittävä asia, on paikallisten suhtautuminen sotilashenkilöstöön. Suomessa patriotismi aiheuttaa aina karsastusta. Näin upseerina en edes kovin usein kerro uusille ihmisille mitä teen työkseni, koska se aiheuttaa aina vähän erikoista vibaa kanssaihmisissä. Täällä muun muassa kirjautuessani hotelliin, kysyttiin pitkän vierailun syytä ja vastatessani työskenteleväni US Marine Corpsin kanssa seuraavat kolme vuotta, oli vastaus hyvin arvostava: "Thank you for what you do. Thank you for doing it for all of us."

Heti kahden ensimmäisen San Diegossa viettämäni päivän aikana kantautui korviini jo kaksikin erittäin ikävää uutista. Ensin keskiviikkona 27.7. kahta poliisia ammuttiin lähellä San Diegon keskustaa ja seuraavan päivän iltana 28.7. tapahtui Miramarin tukikohdassa ohjaajan hengen vaatinut F-18 onnettomuus. Todella surullisia tapahtumia ja valtavasti voimia heidän perheilleen. Näköjään täällä isossa maailmassa sattuu ja tapahtuu.

Huomenna on ensimmäinen työpäiväni uudessa väliaikaisessa kotimaassani. Ainakin itselleni tärkeä ohje on pysyä nöyränä muttei nöyristellä. Näin pienen valtion Ilmavoimien edustajana voi alkuun varmasti tuntua hämmentävältä olla mukana maailman suurimman sotamahdin organisaatiossa, joukossa joka on käynyt aktiivisesti useissa operaatioissa ympäri maailmaa. Eräs paikallinen ohjaaja sanoi keväällä tutustumismatkani yhteydessä, että he ovat innoissaan kun saavat suomalaisen hornet-lentäjän joukkoonsa. Saattaisi kuulemma olla jopa mahdollista, että pitkästä aikaa tukikohtaan tuleva komennusopettaja opettaisi heitäkin lentämään paremmin.

Tärkeimmät Hornet-hihamerkkini.

Vasemman puoleisin merkki on Hävittäjälentolaivue 21:n tunnus. Kyseessä on nyt jo lakkautettu Pirkkalassa toiminut hävittäjälaivue, jossa sain oman F-18 koulutukseni. Keskimmäinen on hornet-lentäjille annetun koulutuksen tunnus. Oikeanpuoleisin on Hävittäjälentolaivue 31:n tunnus, laivueen jossa työskentelin ilmataistelulennonopettajana ennen komennustani.